Pienuutemme.
Se on tässä elämässä jo varmaa. Mitä teemme täällä. Mitä meidän pitäisi tehdä täällä.
Mihin tämä loppuu. Kuolemaan? Mitä jos onkin kuoleman jälkeistä elämää ja miksi voisimme siirtyä täältä sinne, muttemme sieltä tänne. Jotkut sanovat ettei elämä lopu kuolemaan. Mutta silti. sitä sanotaan kuoleman jälkeiseksi elämäksi. Synkkä totuus on se että mitä ikinä tapahtuikaan kuolema on mukana, tuli se sitten aikaisin tai ajallaan.
Saammeko kuolinvuoteellamme tietää elämämme tarkoituksen. Toiset saavat. Toiset eivät. Kukaan ei tule kertomaan sitä, vaan kaikkien pitää itse ymmärtää. Sitä ei voi löytää kuin kolikkoa kaupan parkkipaikalta. Se täytyy ymmärtää, ajatella. Ennen kuin aika on loppu, emme voi sitä varmasti tietää. Itse en tiedä. Osaan vain arvailla ja pohtia. Paljon on myös kiinni siitä mihin uskot. Mitä uskot.
Uskon että meillä ei ole minkäänlaista suurempaa merkitystä, mutten usko että olemme täällä turhaan. Jokainen hetki kun olet vaikuttanut jonkun elämään. Jokainen hetki kun olet saanut jonkun hymyilemään tai itkemään. Jokainen hetki jonka olet ollut sinua rakastavan henkilön kanssa. Aina kun olet tarjonnut lämpöä sille jolla on kylmä. Jos tarkoituksesi on toisten elämä ja niihin vaikuttaminen, silloin oma elämäsi ei ole sinun. Et ole täällä itsesi takia. Sitä varten ovat taas ystäväsi. Sitä varten ovat he jotka saavat sinut nauramaan, itkemään. Sinä olet täällä heitä varten ja he sinua.
Te kaikki jotka olette olleet minun elämässäni läsnä. Vaikuttaneet siihen.
Kiitos.
En uskonut korviani kun minulle kerrottiin että minulla on syöpä. Keuhkosyöpä. Minulla!
Siitä on jo aikaa. En tiedä onko se hyvä asia, vai pitäisikö nauttia.
Parantamattomissa. 3,5 kuukautta aikaa. Mieleni tekisi mennä, mutten halua lähteä vielä. Miten voin olla eri mieltä omien ajatusteni kanssa.Fyysinen kipu ei ole enää mitään.
Kaikki se mikä on jäänyt tekemättä. Mikä on jäänyt kokeilematta.Haluan nähdä asioissa positiivisen puolen. Lämmin tunne täyttää koko ruumiini kun kuulen että joku toinen ihminen on kunnossa, saa terveen elämän.
Hetket jolloin aika matelee ovat alkaneet käydä arvokkaiksi. Siinä missä ennen olisin hermostunut ja alkanut pelata puhelimellani, nyt vain istun ja tuijotan kelloa. Tuntuu kuin olisi annettu lisäaikaa. Sama koskee myös iltoja ja öitä. Miksi nukkuisin. Miksi haluaisin että seuraava päivä tulisi nopeammin. Minä vain makaan ja mietin. Ja vaikka kuinka mietin, en pääse yhtään lähemmäksi vastausta. Vastausta siitä, miksi minä. En ole edes tupakoinut, joten miksi kaikista maailman ihmisistä juuri minä.
Mutta toisaalta, miksi ei. Tuudittaudun siihen uskoon että olen ikään kuin pelastanut jonkun. Siksi minä. Ettei jonkun toisen tarvitse. ehkä se on ollut perimmäinen syy minuun itseeni.
Itse olen kuitenkin oppinut tulemaan toimeen sen ajatuksen kanssa, että tulen kuolemaan. Kyllähän me kaikki kuolemme. Minä vain vähän aikaisemmin. Ainoa huoleni on ystäväni, perheeni ja muut lähimmäiseni. Uskon että tämä sairaus on heille raskaampaa kuin minulle. On tuskallisempaa menettää lähimmäinen, kuin menettää itsensä. He jäävät, kun minä lähden.
Kaikesta huolimatta olen varma. Olen varma että olen valmis.
Aikaa on ollut tarpeeksi ja olen valmis lähtemään.
Ne ikuiset illat jotka ovat kuluneet siihen, että mietin omaa kuolevaisuuttani ja muita pääni sisäisiä ajatuksia, pääsevät nyt muiden luettavaksi. Tämä ei ole blogi johon julkaisen tietyllä aikataululla. Tänne blogiin kirjoittelen omia ajatuksiani, mutta saatan kirjoitella myös runon pätkiä ja lyhyitä tarinoita jotka tuovat oman mielentilani ja ajatukseni esille.
Kiitos.
