Tarpeeksi
En uskonut korviani kun minulle kerrottiin että minulla on syöpä. Keuhkosyöpä. Minulla!
Siitä on jo aikaa. En tiedä onko se hyvä asia, vai pitäisikö nauttia.
Parantamattomissa. 3,5 kuukautta aikaa. Mieleni tekisi mennä, mutten halua lähteä vielä. Miten voin olla eri mieltä omien ajatusteni kanssa.Fyysinen kipu ei ole enää mitään.
Kaikki se mikä on jäänyt tekemättä. Mikä on jäänyt kokeilematta.Haluan nähdä asioissa positiivisen puolen. Lämmin tunne täyttää koko ruumiini kun kuulen että joku toinen ihminen on kunnossa, saa terveen elämän.
Hetket jolloin aika matelee ovat alkaneet käydä arvokkaiksi. Siinä missä ennen olisin hermostunut ja alkanut pelata puhelimellani, nyt vain istun ja tuijotan kelloa. Tuntuu kuin olisi annettu lisäaikaa. Sama koskee myös iltoja ja öitä. Miksi nukkuisin. Miksi haluaisin että seuraava päivä tulisi nopeammin. Minä vain makaan ja mietin. Ja vaikka kuinka mietin, en pääse yhtään lähemmäksi vastausta. Vastausta siitä, miksi minä. En ole edes tupakoinut, joten miksi kaikista maailman ihmisistä juuri minä.
Mutta toisaalta, miksi ei. Tuudittaudun siihen uskoon että olen ikään kuin pelastanut jonkun. Siksi minä. Ettei jonkun toisen tarvitse. ehkä se on ollut perimmäinen syy minuun itseeni.
Itse olen kuitenkin oppinut tulemaan toimeen sen ajatuksen kanssa, että tulen kuolemaan. Kyllähän me kaikki kuolemme. Minä vain vähän aikaisemmin. Ainoa huoleni on ystäväni, perheeni ja muut lähimmäiseni. Uskon että tämä sairaus on heille raskaampaa kuin minulle. On tuskallisempaa menettää lähimmäinen, kuin menettää itsensä. He jäävät, kun minä lähden.
Kaikesta huolimatta olen varma. Olen varma että olen valmis.
Aikaa on ollut tarpeeksi ja olen valmis lähtemään.
